Eilen kisoissa saatiin kolmas hyväksytty tulos alokasluokassa pistein 85/100 ja siten ansaittiin RTK1-koulutustunnus.
Rata oli tosi kivan oloinen ja helppo. Olin aika rennoin fiiliksin ja melko varma, ettei radalla mitään suurempia yllätyksiä tapahdu. Arvioin kuitenkin oman vuoroni alkamisen väärin ja otin Aadan aivan liian aikaisin autosta halliin. Tämän vuoksi Aadan hyvä viretila meni ohi. Lopputuloksena minulla oli taas omassa kuplassaan haahuileva ja yleisöä pälyilevä koira, johon ei saanut mitään kontaktia. Käytin taas suuret määrät energiaa siihen, että saan tsempattua ja vedettyä koiraa mukanani ja kitkuteltua radan edes jotenkuten läpi. Harmitti ihan hulluna.
|
Ratapiirros |
Heti ensimmäisellä kyltillä tuli kunnon aivopieru. Kyltti oli "istumisesta juosten", eli ensin pysähdytään kyltille, koira istuu sivulla ja liikkeelle lähdetään juosten. Minä lähdin kuitenkin kyltin kohdalla yhtään mitään ajattelematta suoraan juoksemaan, enkä pysähtynyt ollenkaan. Tajusin mokani vasta, kun minulla oli tuloslappu kourassa ja ihmettelin miksi olen saanut -10 ekasta kyltistä. :D Muilta osin virhepisteitä ei juurikaan tullut. -3 tuli neljännen kyltin uusimisesta, -1 epätarkasti suoritetusta tehtävästä yhdeksännellä kyltillä (vasen täyskäännös) ja -1 puutteellisesta yhteistyöstä 11. kyltillä (haahuillaan koiran kanssa spiraalissa).
Aadan mielentila oli taas niin kehno. Se harmittaa joka kerta kaikista eniten. Ihan sama, vaikka saadaan kehnot pisteet, kun koira vaan olisi yhtä ihana kuin sen treeneissä olen tottunut näkemään. Aada on kyllä teknisesti taitava, ja käytän paljon aikaa sen kanssa treenaamiseen ja pienien yksityiskohtien hinkkaamiseen. Olen niin hullun motivoitunut ja Aadakin nauttii niin paljon yhdessä tekemistä. Tiedän, että se osaa. Silti kisoissa me näytetään aina siltä, kuin tultaisiin suoraan puskista radalle harhailemaan. Se hävettää ja tekee olon entistä kurjemmaksi.
|
"Tähän joku masentavaa tekstiä keventävä pirtsakka kuva" :D |
Olin kisojen jälkeisen illan ja tämän aamun superpettynyt. Tein jo päätöksen, että meidän kisaaminen on nyt tässä. Mutta onneksi se tunne menikin ohi! Hirveästi helpotti, kun sain asiasta kavereille, treenikamuille ja kaikille kisapaikalla (epäonnekseen) lähelleni eksyneille purpata. Sain kamalasti tukea ja tsemppejä! Nyt mie oon jo silmät kiiluen katsellut tulevia kisoja. :D
Minähän en vähästä hitto vie lannistu!